Metsälain erityisen tärkeät elinympäristöt ja luonnon monimuotoisuus – esimerkkinä Lohja

Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen oletetaan olevan luonnon monimuotoisuuden kannalta keskeisimpiä metsäympäristöjä, mutta asiaa ei ole tutkittu. Tässä tutkimuksessa selvitettiin metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen suhteellista merkitystä luonnon monimuotoisuudelle, metsäkeskuksen tekemien metsälakikohderajausten kattavuutta ja laatua sekä ominaispiirteiden säilymistä rajatuilla metsälakikohteilla Lohjalla. Tulosten mukaan suuri osa uhanalaisten putkilokasvien, sammalien ja jäkälien esiintymistä sijaitsee metsälain mukaan määritellyillä erityisen tärkeillä elinympäristöillä. Metsäkeskuksen tekemän metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen kartoituksen kattavuus ja laatu osoittautuivat kuitenkin heikoiksi. Metsälain kriteerit täyttävistä uhanalaisten lajien esiintymispaikoista vain 4 % oli metsäkeskus rajannut metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi. Näin ollen suojelualueiden ulkopuolisista uhanalaisten lajien esiintymistä ainoastaan yksi prosentti sijaitsi metsälain erityisen tärkeiksi elinympäristöiksi rajatuilla alueilla. Metsämaan rajatuista metsälakikohteista 75 % oli lain kriteerit täyttävää aluetta pienempiä. Huomattavalla osalla metsälakikohteiksi rajatuista kohteista ominaispiirteet olivat heikentyneet metsälain voimaantulon jälkeen tehtyjen hakkuiden takia. Metsälakia on Lohjalla sovellettu siten, että vain vähäinen osa lain kriteerit täyttävistä kohteista on rajattu metsälakikohteiksi. Lain käytännön tulkinnassa keskeisintä näyttää olleen kohteiden hyvin pieni koko eivätkä sen luontoarvot ja niiden säilyminen. Pienialaisuuden korostaminen johtaa luontoarvoiltaan vaatimattomien kohteiden rajaamiseen metsälakikohteiksi arvokkaiden kohteiden sijaan tai siihen, että arvokkaasta kohteesta vain palanen rajataan metsälakikohteeksi. Ominaispiirteiden heikentäminen näyttää olevan käytännössä sallittua esimerkiksi harvennushakkuin. Metsälain onnistunut käytäntöön soveltaminen edellyttää, että viranomaiset osaavat tunnistaa erityisen tärkeiden elinympäristöjen luontoarvot ja merkittävät ominaispiirteet sekä määritellä ominaispiirteitä heikentävät toimenpiteet, jotka eivät ole sallittuja. Saatujen tulosten perusteella näin ei ole tapahtunut. Metsäasetusta ja metsälain soveltamisohjeita on tarpeen selventää siten, että luonnon monimuotoisuuden kannalta merkittävät lain kriteerit täyttävät kohteet määriteltäisiin metsälakikohteiksi, ja että niiden ominaispiirteiden heikentäminen olisi kiellettyä. Metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä koskevien tietojen tulisi olla julkisia. Tätä kautta mahdollistettaisiin se, että metsälakia toimeenpantaisiin laissa määritellyn mukaisesti

Notes on the lichen flora of the mountains Saana and Malla in NW Finland

Twenty lichens are reported as new to Finland fromMt. Saana and Mt.Malla in NWFinland: Caloplaca approximata, Caloplaca exsecuta, Eiglera flavida, Frigidopyrenia bryospila, Hymenelia melanocarpa, Hymenelia prevostii, Hymenelia rhodopis, Ionaspis ceracea, Lecanora torrida, Staurothele hymenogonia, Strigula muscicola, Thelidium decussatum*, Thelidium submethorium*, Verrucaria cinereorufa*, Verrucaria disjuncta*, Verrucaria papillosa, Verrucaria pinguicula*, Verrucaria subfuscata, Verrucaria subjunctiva* and Verrucaria tenebrica. The six species marked with an asterisk are also new to Fennoscandia. Additional 24 species are new to the biogeographical province Enontekiö Lapland (EnL). The Finnish records of Thelidiumpyrenophorum are corrected to represent T. auruntii. Most of the species new to Finland were found on calcareous rocks (dolomite), but twowere collected on calcareous soils and three on schistose rocks

Maintaining plant species richness by cattle grazing : mesic semi-natural grasslands as focal habitats

Semi-natural grasslands are the most important agricultural areas for biodiversity. The present study investigates the effects of traditional livestock grazing and mowing on plant species richness, the main emphasis being on cattle grazing in mesic semi-natural grasslands. The two reviews provide a thorough assessment of the multifaceted impacts and importance of grazing and mowing management to plant species richness. It is emphasized that livestock grazing and mowing have partially compensated the suppression of major natural disturbances by humans and mitigated the negative effects of eutrophication. This hypothesis has important consequences for nature conservation: A large proportion of European species originally adapted to natural disturbances may be at present dependent on livestock grazing and / or mowing. Furthermore, grazing and mowing are key management methods to mitigate effects of nutrient-enrichment. The species composition and richness in old (continuously grazed), new (grazing restarting 3-8 years ago) and abandoned (over 10 years) pastures differed consistently across a range of spatial scales, and was intermediate in new pastures compared to old and abandoned pastures. In mesic grasslands most plant species were shown to benefit from cattle grazing. Indicator species of biologically valuable grasslands and rare species were more abundant in grazed than in abandoned grasslands. Steep S-SW-facing slopes are the most suitable sites for many grassland plants and should be prioritized in grassland restoration. The proportion of species trait groups benefiting from grazing was higher in mesic semi-natural grasslands than in dry and wet grasslands. Consequently, species trait responses to grazing and the effectiveness of the natural factors limiting plant growth may be intimately linked High plant species richness of traditionally mowed and grazed areas is explained by numerous factors which operate on different spatial scales. Particularly important for maintaining large scale plant species richness are evolutionary and mitigation factors. Grazing and mowing cause a shift towards the conditions that have occurred during the evolutionary history of European plant species by modifying key ecological factors (nutrients, pH and light). The results of this Dissertation suggest that restoration of semi-natural grasslands by private farmers is potentially a useful method to manage biodiversity in the agricultural landscape. However, the quality of management is commonly improper, particularly due to financial constraints. For enhanced success of restoration, management regulations in the agri-environment scheme need to be defined more explicitly and the scheme should be revised to encourage management of biodiversity.Niityt ovat luonnon monimuotoisuudelle tärkeimmät maatalousalueet. Karjan laidunnuksen ja niiton vaikutuksia putkilokasvien lajimääriin ja koostumukseen tutkittiin tuoreilla niityillä sekä selvitettiin kirjallisuuden perusteella syyt miksi laidunnus ja niitto vaikuttavat kasvilajimääriä lisäävästi. Perinteinen karjan laidunnus ja niitto ovat osin korvanneet ihmisen aiheuttamaa luonnon häiriöiden vähenemistä sekä lievittäneet rehevöitymisen haitallisia vaikutuksia monille eliölajeille. Tällä on keskeinen merkitys luonnon monimuotoisuuden säilymisen kannalta. Suuri joukko alun perin luonnon häiriöihin sopeutuneita Euroopan eliölajeja on nykyisin riippuvaisia laidunnuksesta ja niitosta. Putkilokasvien lajimäärä ja koostumus vanhoilla (jatkuvasti laidunnetut), uusilla (laidunnus uudelleenaloitettu 3-8 vuotta aiemmin) ja umpeenkasvavilla (laidunnus loppunut yli 10 vuotta sitten) tuoreilla niityillä erosivat toisistaan kaikissa tutkituissa mittakaavoissa, ja olivat uuslaitumilla vanhojen ja umpeenkasvavien välillä. Tuoreilla niityillä pääosa kasveista hyötyi nautakarjan laidunnuksesta. Luonnoltaan arvokkaiden niittyjen indikaattorilajit ja harvinaiset lajit olivat runsaampia laidunnetuilla kuin umpeenkasvavilla niityillä. Jyrkät paisterinteet ovat suotuisimpia paikkoja monille niittylajeille, ja tulisi siksi priorisoida niittyjen hoidossa. Laidunnuksesta hyötyvien tietyn ominaisuuden omaavien kasvilajiryhmien osuus oli tuoreilla niityillä korkeampi kuin aiemmin tutkituilla kuivilla ja kosteilla niityillä. Tietyn ominaisuuden aiheuttama vaste laidunnukseen riippuu luonnontekijöiden tehokkuudesta rajoittaa kasvien kasvua. Perinteisesti niitettyjen ja laidunnettujen alueiden korkeaa kasvilajimäärää selittää usea tekijä, joiden keskinäinen merkitys vaihtelee eri spatiaalisissa mittakaavoissa. Suuressa mittakaavassa erityisen tärkeitä ovat evolutiiviset ja ihmisen aiheuttamia haitallisia vaikutuksia lieventävät tekijät. Niitto ja laidunnus osin palauttavat ympäristöoloja (ravinteet, pH ja valo) sellaisiksi, jotka ovat vallinneet Euroopan kasvien evolutiivisen kehityksen aikana. Tulosten perusteella niittyjen hoito ja kunnostus maatalouden ympäristötuella on potentiaalisesti käyttökelpoinen menetelmä pitää yllä maatalousalueiden luonnon monimuotoisuutta. Hoidon laatu on kuitenkin yleisesti riittämätön johtuen etenkin taloudellisista syistä. Onnistunut niittyjen hoito ja kunnostus edellyttävät nykyistä selkeämmin määriteltyjä sääntöjä sekä maatalouden ympäristötukijärjestelmän kehittämistä luonnon hoitoa kannustavaksi

Suomen uhanalaisia lajeja: Kalliorikko (Saxifraga adscendens). Suojeluohjelma

Kalliorikko (Saxifraga adscendens) on rikkokasvien heimoon kuuluva pienikokoinen kasvi, joka on luokiteltu Suomessa vaarantuneeksi (VU). Se on luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitettu ja erityisesti suojeltava laji. Viimeisen noin sadan vuoden aikana kalliorikon esiintymien lukumäärä on vähentynyt noin kolmanneksella. Tämä työ toimii lajin yleisesittelyn lisäksi suojeluohjelmana, jossa annetaan kasvupaikkakohtaisia suojelu- ja hoitosuosituksia lajin harvinaistumiskehityksen pysäyttämiseksi. Kalliorikko viihtyy paisteisilla, avoimilla ja kalkkipitoisilla kallioilla Etelä-Suomessa. Sitä tavataan Uudellamaalla Lohjanjärven alueella ja Lounais-Suomessa Kemiönsaaressa, Salossa ja Kaarinassa. Kalkkipitoiset kalliot ovat Suomessa luonnostaan harvinaisia, ja suurta osaa edustavimmista kalkkikallioistamme on louhittu. Monet kalliorikkoesiintymät ovat hävinneet rakentamisen seurauksena. Suurinta osaa nykyesiintymistä uhkaa umpeenkasvu metsäpalojen, metsälaidunnuksen ja puun kotitarvekeruun loputtua. Laakeille kallioalueille on myös monin paikoin istutettu metsää. Hoitotoimilla kasvupaikkoja voidaan kuitenkin palauttaa lajille sopiviksi ja esiintymien tilaa parantaa. Kalliorikko hyötyy varjostavan ja umpeuttavan puuston harvennuksesta ja puiden taimien poistosta. Kasvupaikoille kertyvän karikkeen sekä runsaimman sammal- ja jäkäläkasvuston laikuittainen poistaminen edistää kalliorikon siementen itämistä. Sopivilla hoitotoimilla laji voidaan myös saada maaperän siemenvarastosta palaamaan vanhoille kasvupaikoilleen. Suojelemattomien esiintymien perustaminen luonnonsuojelualueiksi tai rajaaminen erityisesti suojeltavan lajin kasvupaikkoina on tärkeää, jotta esiintymät eivät häviäisi esimerkiksi rakentamisen seurauksena

Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä

Tämä julkaisu käsittelee perinteisen karjatalouden maan- ja puunkäyttötapojen (laidunnus, niitto, lehdestys, kaskeaminen ym.) vaikutuksia Suomen luonnon monimuotoisuuteen. Tutkimuksessa kuvataan luonnonmaiden karjatalouskäytön historia Suomessa, esitetään eri toimenpiteiden moninaisia ekologisia vaikutuksia, käsitellään perinteisen karjatalouden vaikutukset luontotyypeittäin ja eliöryhmittäin sekä esitetään luontotyypeittäin hoitomenetelmät biodiversiteetin ylläpitämiseksi. Perinteinen karjatalous on vaikuttanut suuresti Suomen luontoon ja vaikutukset ulottuvat lähes kaikille luontotyypeille. Niitto, laidunnus ja lehdestys latvomaila ovat lisänneet lajidiversitettiä. Perinteinen niitto ja laidunnus hyödyttävät ainakin 60 % Suomen alkuperäisistä kasvilajeista. Perinteisen karjatalouden menetelmien myönteiset vaikutukset biodiversiteettiin perustuvat suurelta osin siihen, että ne ovat osin korvanneet ihmisen estämjen luonnon ilmiöiden (suurnisäkkäät, kulot, tulvat ym.) vaikutuksia eliöstöön. Niiton, laidunnuksen ja muiden perinteisten maankävttötapojen romahdusmainen vähentyminen sekä laidunnuksen muuttuminen ympäristöä rehevöittäväksi ovat johtaneet maatalousympäristöjen luonnon voimakkaaseen köyhtymiseen ja monien eliöiden uhanalaistumiseen. Suomen luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen edellyttää niiton ja laidunnuksen merkittävää lisäämistä luonnon hoitotapoina

Habitat loss and deterioration explain the disappearance of populations of threatened vascular plants, bryophytes and lichens in a hemiboreal landscape

Why populations of threatened species disappear is among the key questions in conservation biology. However, very few local and regional studies have attempted to quantify the importance of the various causes. In this investigation, the status of the populations of threatened vascular plants, bryophytes and lichens found between the years 1860–1979 in a national biodiversity hot spot in SW Finland was studied during the years 1990–2008. Of the populations, 82% had disappeared and 18% were re-discovered. The disappearance rate of populations differed between habitats: exceeding 80% in most habitat types whilst being lowest on rock outcrops (58%). Complete destruction of all locally suitable habitats was the main reason for the disappearance of the populations (73%) concerned. Habitat deterioration (including partial habitat loss) was identified as the reason for the disappearance for 22% of the populations. Only for 5% of the populations could it not be revealed whether habitat quality had changed or not, but deterioration of habitat quality or habitat loss is possible even in these cases. For none of the disappeared populations was no change in habitat quality verified. In most cases, habitat loss and deterioration were caused by agriculture or forestry. These results support the conclusion that vascular plant, bryophyte and lichen populations in the boreal landscape have disappeared directly because their habitats have disappeared, declined in size or deteriorated due to forestry, agriculture, construction, mining and pollution. More subtle changes in habitat quality, fragmentation, problems related to small population size per se and other reasons may have contributed to only a few disappearances of local populations. The disappearance rate was similar between the study groups, but the relative importance of reasons for disappearance was different. The results emphasize the importance of habitat protection for threatened vascular plants, bryophytes and lichens

Avainbiotooppien merkitys epifyyttijäkälille

Metsien avainbiotooppien merkitystä epifyyttijäkälille selvitettiin kirjallisuuskatsauksen avulla. Avainbiotooppien merkitys riippuu siitä, miten ne määritetään sekä kuinka hyvin ne tunnistetaan ja jätetään hakkuiden ulkopuolelle. Avainbiotooppikäsite on potentiaalisesti hyvä epifyyttijäkälille tärkeiden metsien säästämisessä. Eri avainbiotooppityyppien merkitys epifyyttijäkälille on varsin erilainen. Puuston korkea ikä on vaateliaiden epifyyttijäkälien kannalta tärkein muuttuja. Tutki­musten mukaan avainbiotooppikäsitteen soveltaminen ei ole onnistunut hyvin. Suurimmat ongelmat ovat kohteiden tunnistamisessa, säästämisessä sekä niiden pienessä koossa. Hakkuiden ja pienen koon takia vaateliaiden epifyyttijäkälien esiintymien häviämiset ovat olleet avain­biotoopeilla varsin tavallisia. Häviämistä lisäävät ilmansaasteet ja ylisuuri hirvieläinkanta, joka estää lehtipuiden uusiutumista avainbiotoopeilla. Samat tekijät, jotka aiheuttavat populaatioiden häviämistä, estävät myös uusien jäkäläpopulaatioiden leviämistä avainbiotoopeille. Tässä katsauksessa käsiteltyjen tutkimusten perusteella voidaan arvioida, että jos avainbiotoopit säästettäisiin kaikilta hakkuilta, ilmanlaatua saataisiin parannettua ja hirvieläinten määrää voimakkaasti vähennettyä, suuri osa uhanalaisista jäkälistä voisi säilyä avainbiotoopeilla. Yhdessä riittävän suojelualueverkoston kanssa avainbiotoopit voisivat olla tehokas tapa epifyyttijäkälien monimuotoisuuden säilyttämisessä. Suomessa käytettyä avainbiotooppien määrittelyä on tarpeen korjata vastaamaan muissa maissa käytettyä uhanalaisen lajiston esiintymisen todennäköisyyttä painottavaa tulkintaa sen sijaan, että korostettaisiin kohteen pienialaisuutta

Maatalouden ympäristötuen sopimusalueiden laatu ja hoidon toteutuminen: Perinnebiotooppien hoidon ja luonnon monimuotoisuuden edistämisen erityistuet

Maatalouden ympäristötuen vaikutusten seurantatutkimuksen (MYTVAS 2) osana toteutettiin kesällä 2004 maastoselvitysperinnebiotooppien hoidon sekä luonnon monimuotoisuuden edistämisen erityistuista. Tavoitteena oli arvioida tukialueiden luontoarvoa sekä tehtyjen hoitotoimien oikeellisuutta ja vaikuttavuutta. Selvitys tehtiin Uudenmaan, Pirkanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan TE-keskusten alueilla. Maastokäynti tehtiin 168 perinnebiotooppien hoidon sekä 91 luonnon monimuotoisuuden edistämisen erityistukikohteelle. Kohteilta arvioitiin joukko niiden luontoarvoa sekä hoidon tasoa kuvaavia laadullisia muuttujia. Perinnebiotooppien hoidon erityistukikohteet olivat pääosin luontoarvoiltaan merkittäviä tai kunnostettavissa ja tehdyt hoitotoimet oikeansuuntaisia. Puuston raivaukset olivat silti suurella osalla kohteista puutteellisia ja laidunnus usein riittämätöntä. Rehevöityminen oli ongelma monella kohteella. Moneen tukisopimukseen sisältyi vähäarvoisia, peltomaisia laidunosia ja tavallisia talousmetsiä. Ketojen ja tuoreiden niittyjen määrät osoittautuivat selvästi tilastoitua pienemmiksi. Luonnon monimuotoisuuden edistämisen erityistuen kohteista valtaosa osoittautui perinnebiotooppien kaltaisiksi. Muunlaisista tukikohteista monet arvioitiin luontoarvoiltaan vaatimattomiksi ja kehittämiskelpoisuudeltaan heikoiksi. Etenkin reunavyöhykkeet ja metsäsaarekkeet olivat usein heikkolaatuisia. Niillä hoito oli lähinnä puuston raivausta, jota oli yleensä tehty vain pienellä osalla tukialasta. Tehdyt raivaukset olivat silti pääsääntöisesti oikeanlaisia. Tulosten perusteella perinnebiotooppien hoidon erityistuki toimii kohtalaisen hyvin monimuotoisuuden edistämisessä. Luonnon monimuotoisuuden edistämisen erityistuen toteutuksessa oli suuria puutteita, minkä vuoksi sekä viljelijöille että viranomaisille tarvitaan tarkempaa ohjeistusta

Taxonomy of Verrucaria species characterised by large spores, perithecia leaving pits in the rock and a pale thin thallus in Finland

Correction: 10.3897/mycokeys.80.67870.Species of Verrucaria, characterised by large spores (at least some spores exceeding 25 mu m in length), perithecia leaving pits in the rock and a pale thin thallus, form a taxonomically-difficult and poorlyknown group. In this study, such species occurring in Finland are revised, based on ITS sequences and morphology. Maximum likelihood analysis of ITS sequence data was used to examine if the species belong to the Thelidium group, as suggested by BLAST search. Twelve species are accepted in Finland: Verrucaria bifurcata sp. nov., V. cavernarum sp. nov., V. devergens, V. difficilis sp. nov., V. foveolata, V. fuscozonata sp. nov., V. karelica, V. kuusamoensis sp. nov., V. subdevergens sp. nov., V. subjunctiva, V. subtilis and V. vacillans sp. nov. Verrucaria foveolata is nested in V. subjunctiva in the phylogeny, but due to morphological and ecogeographical differences, the two taxa are treated as separate species pending further studies. Based on the analysis, the study species belong to the Thelidium group. The studied species show a rather high infraspecific morphological, but a low genetic variation. Furthermore, they show considerable overlap in their morphology and many specimens cannot be reliably identified, based on morphology only. All species arc restricted to calcareous rocks. Verrucaria alpigena, V. cinereoruh and V. bochstetteri are excluded from the lichen flora of Finland. Verrucaria gmssa is considered a species with unresolved identity. Verrucaria foveolata and V. subtilis are rather common on calcareous rocks of Finland while V. devergens and V. kuusamoensis are restricted to northern Finland. Verrucaria subjunctiva occurs mainly in northern Finland. Verrucaria bifurcata has been found only from southern Finland. Verrucaria difficilis has few localities both in SW and NE Finland. Verrucaria vaeillans is restricted to calcareous roc ks (dolomite) on the mountains of the NW corner of Finland. Verrucaria Jiacozonata, V. karelica and V. sulideveTens occur only in the Oulanka area in NE Finland. A lectotype is designated for V. subjunctiva. The morphology of the Finnish species was compared with 51 European species of Verrucaria presumably belonging to the Theliolium group.Peer reviewe

Lichen flora of Finland – short history of Finnish lichenology and updated species statistics

We present some statistics on Finnish lichens. The knowledge on taxonomy, distribution and ecology of Finnish lichens is extremely uneven between different lichen groups. At present 1708 lichen species are known from Finland. The number has increased by 20.4 % compared to Vitikainen et al. (1997), even when more than 100 species have been synonymized or proven to be erroneously reported from Finland. Most species are rare in Finland, and 204 species are known from one locality only. The proportion of lichen species known from Finland compared to estimated global number of lichen species is higher than among any other species-rich organism group. This outlines the importance of lichens as a crucial part of the Finnish biodiversity. Data on accepted species described from Finland (n=225) is presented